torstai 19. helmikuuta 2015

Hertsileijaa, mikä loikka!

Eilisellä estetunnilla minua viilattiin linssiin, oikein urakalla! Toisaalta, tulipahan taas poistuttua mukavuusalueelta ja ylitettyä itsensä, ja siinä samalla este...

Olimme siis ystäväni kanssa kahdestaan tunnilla, hän Mortilla ja minä (ylläripylläri) Sissillä. Olimme "tilanneet" kaikenlaista teknistä harjoittelua. Hypättiin mm. pitkää linjaa pienillä esteillä, väli oli suurinpiirtein 7 laukka-askelta. Ensin hyppy, sitten raville ja seuraava hyppy ravissa.  Ihan loistava harjoitus. Kuten olette videoilta nähneet, laukanvaihto ravin kautta ei ole oikein ottanut sujuakseen. Mentiin samaa linjaa myös laukalla, niin että väliin piti tehdä laukkavoltti. Tehtävät kuulostavat yksinkertaisilta, mutta kun tätiratsastajan reaktionopeus on etana tasoa, ei niitä toteutettu ihan tuosta noin vain. Kyllä siellä muutamaan kertaan huideltiin menemään ihan omia reittejä!

Jatkettiin tehtäviä samalla sarjalla, kuin maanantaina. Eli kaksi estettä ja väliin tulee vain yksi laukka-askel. Ensin lähestyttiin mörköpäädystä, pitkältä sivulta vinosti. Päädyn jälkeen ei ollut paljoa aikaa taittaa sarjalle. Tässä kompastuskiveksi muodostui hevosen suoruus. Vaistomaisesti aloin taivuttamaan lähestymisessä, vaikka tarkoitus oli kääntää suht suoralla hevosella, jotta sarjaa hypätessä hevonen sitten olisi suora. Kerta kerran jälkeen tässä kutenkin tuli edistystä, kunhan oli ulkoapujen kanssa tarkkana. Sarjalta jatkettiin loivalla kaarevalla tiellä pystylle ja tehtiin vielä matkanvarrella voltti.
Samaa hommaa treenattiin sitten vielä toisinpäin. Toiseen suuntaan aloin sarjalla ajautumaan sisälle päin ja lopulta Satu meni seisomaan "merkkitolpaksi" sarjan perään, ja komensi, että pitää kiertää seinän puolelta, eikä jyrätä sitten yli! Johan alkoi oikeaa linjaa löytymään. Itse en kyllä siinä olisi seisonut mistään hinnasta!

Kun linja saatiin suoraksi niin esteitä nostettiin pikkuhiljaa ja hypättiin pelkästään sarjaa yhden laukka-askeleen välillä. Loppupuolella kyselin, että joko tuo b osa on kasikymppinen? Sen verran jo "töksähti" siinä alastulossa. Tädin jorinoita ei otettu kuuleviin korviin ja vähän vielä nostettiin ja pienen jupinan jälkeen laulatin sitten tulemaan. Ekalle osui aika hyvin ja toinenkin ylittyi. Hypyssä tuntui kuitenkin vähän metkalta, ja jossain vaiheessa "irtaannuin" ponista kokonaan, siis ylöspäin! Ja tämä ei ole vitsi. Kertakaikkiaan loikattiin sellaisella sammakkoloikalla (siltä se minusta tuntui) sarjan toisen esteen yli, että täti pongahti suoraan satulasta ylöspäin ja ilmaan! Alas tultiin napakasti ihan satulaan, pienen kiljaisun kera, mutta hetkeksikään ei tullut tunnetta, että putoaisin, mikä kyllä kummastuttaa näin jälkikäteen....

Revettiin kaikki nauramaan ihmeellistä hyppyäni. Totesin, että sen oli pakko olla jo 90 cm...
Satu totesi pilke silmäkulmassa: "tuo äskeinen oli kyllä metri....."

aha....? Hä??!!
................

Todellisuudessa oltiinkin sitten loikittu sujuvasti loppuvaiheessa vallan sitä kasikymppiä, tämä selvisi minulle sitten vasta myöhemmin

Nyt on kyllä pakko julkaista tähän kuva (kaikkien taiteen sääntöjen vastaisesti), jonka ystäväni minulle linkitti. Se luultavasti kuvaa tilannetta osuvasti ;)


No nyt sitten ei pidä kauhistella, että siellä sitä loikitaan ihan liian korkeita tasoonsa nähden, vielä tietämättään. Tähän "filunkipeliin" on täysin järjellinen selitys, PSYYKKAUS!
Tätiratsastajan aivoissa on joku psyykkinen raja estekorkeudelle jota ei voi ylittää. Alle 80 menee ponilla ja hevosella, mutta kun se maaginen raja lähenee, niin alkaa jännittää niin vietävästi. Joka ikinen tunti käyn tiirailemassa esteiden korkeuksia. Jatkuvasti kyselen että mitenkä korkea se nyt on ja huutelen, että älä nyt vaan nosta jos se on jo 70 jne... homman pointti on se, että kun vaikka nyt tietämättänikin ylitän sen maagisen rajan, saatika metrin (jota korkeampaa en olekkaan sitten ikinä hypännyt, ja tuskin edes tulen hyppäämään) niin luultavasti jätän tuon korkeuksien ylenpalttisen ja turhan kyttäyksen pois. Näin kävi ainakin Mortin kanssa harjoitellessa. Enään en kiinnittänyt korkeuksiin juurikaan huomiota ja se 80 ei ollutkaan niin valtava, että sitä olisi joka tunti tarvinnut taivastella ja ihmetellä. Joskus rataan oli ujutettu jo muutama ysikymppinenkin.

Tästä päästäänkin taas siihen, miten tärkeää minulle on se oma luotto-opettaja. Missään tapauksessa en pystyisi (tai edes suostuisi) suoriutumaan näistä tehtävistä kenenkään muun, kuin Sadun valvovan silmän alla. Hän tietää vaikeuteni, pelkoni ja myöskin sen mihin pystyn. Näillä "konsteilla" hän saa valettua minuun rohkeutta ja niitä onnistumisen kokemuksia, jos tuota loikkaa nyt onnistumiseksi voi kuvailla. Niiden kokemusten varassa pystyn edistymään tässä jännittävässä, ja melko usein tädin mielestä jopa pelottavassakin lajissa. Satu osaa kuunnella oikeassa kohdassa, ja laskea tai helpottaa tehtäviä tarpeen tullen, mutta toisaalta myös olla kuuntelematta marinoitani, silloin kun on oikea aika testata rajoja.

Minun ja Sissin metrin ylitys oli varmasti kuin suoraan tuosta sarjakuvasta, ja olen tosi harmissani siitä, että hovikuvaajani oli sairastunut eikä saanut hommaa videolle! Olen silti ylpeä ylityksestä, ottaen huomioon että kuuna päivänä en kuvitellut sitä hyppääväni muulla kuin Mortilla, joka sinnikkäästi kantaa ratsastajan yli esteen, kunhan siellä jotenkin roikkuu kyydissä. Sissi olisi saattanut kieltää, no periaatteessa kielto olisi tullut siinä sarjan a-osalla jo.
Vasta syksyllä yksittäisen 40 cm ylittäminenkin pelotti tällä ponilla, joten alle puolessa vuodessa edistystä on tullut huimasti. Kaiken lisäksi sissi ei ollut eilen ihan parhaassa vedossa. Laukka ei pyörinyt mitenkään erityisen hyvin ja sainkin ratsastamalla ratsastaa ponia eteenpäin, kun lähestyttiin korkeampaa. Vasta muutama kuukausi sitten luulin, että poni lähtee käsistä.

No meni taas ihan vallan hehkutukseksi koko postaus, mutta eipähän ole ainakaan valitusvirsi! Tässä sen näkee, kuinka sitä vajaa nelikymppisenäkin innostuu kuin teinityttö, ihan vain esteen ylityksestä! Mutta oli se vaan niin jännää ja jälkeen oli mahtava fiilis, vaikka tyyli oli nyt sitten mitä oli.

Ensiviikolla saatan piipahtaa melkkkilässä tunnilla, jos sopiva tunti löytyy.

Heip.

5 kommenttia:

  1. Tuo hyppääminen on niin mystinen ja pelottava juttu mulle kyllä, että hattua nostan sulle!
    Itsehän en varmaa suostu tai haluakaa edes muilla hypätä kuin Pyryllä...Ei ne muutkaan kiellä tai mitään, mutta suurin luotto mulla kaikista on just tuohon hevoseen. Mitä nyt tässä ollaanko neljästi hypätty, (muut hoitaa hyppyhommat, mie kouluväännöt!:D) niin on se meno semmosta, että en mie niitä ylittäis jos se koko luotto ei ois siinä hevosessa. Sen tietää, että Pyry menee yli varmasti, ja akka ottaa tukasti kiinni ja yrittää pysyä kyydissä... :D Mutta oon huomannu sen, että ainaki esim. just yllämainuttu hevonen ei 'arvosta' mitään 40-50cm esteitä ja niiden ylittäminen hirvittää enemmän kuin ne 70-80cm esteet. Ne mennään yli ja hienosti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen sellainen arkajalka tuon hyppäämisen suhteen, että tässä hommassa on ollut "pelastajana ja psyykkaajana" luotto ope Satu ja hevoset. Olosuhteiden pakosta "jouduin" opettelemaan hyppäämistä Sissillä, onneksi. Vaikeata se oli aluksi, mutta pikkuhiljaa se alkoi sujumaan. Piti vaan aloittaa homma alusta ja ruohonjuuritasolta. Ei se vieläkään ole kovin mallikelpoista menoa, mutta nyt vihdoin tuntuu siltä, että pääsen oikeasti treenaamaan sitä esteratsastusta, eikä homma ole enää pelkkää "selviytymistä".

      Poista
  2. Vautsi! Hienolta kuulostaa. :) Hyvä, että on jokin "vilunkipeli" mikä auttaa sinua tottumaan korkeampiin esteisiin. :) Onko muuten tuo "peppu-penkkiin"-ongelma pahempi mitä isommat esteet on? Tai jos tiedät että jokin este on vähän korkeampi kuin yleensä?

    Aina iskee kamala hypynkokeilukuume kun lukee sinun hyppykokemuksiasi. Pitää varmaan kesällä rohkaistua ja kokeilla ristikkoa taas piiitkästä aikaa. Tahvo vaan niin riemuissaan hyppää aina kun on ollut hyppytaukoa. Hyppy on joko korkea tai sitten pituushyppy. Kummassakaan ei meinaa pysyä kyydissä. Tai tuossa pituushypyssä tuntuu olevan itsellä enemmän kyydissäpysymisongelmaa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En olekkaan tullut ajatelleeksi. että vaikuttaako esteen korkeus siihen. Luulen kyllä, että teen samaa ihan mukavuusalueellakin. Mitäs jos joku rutiinihyppääjä loikkisi Tahvolla ensin ja sitten koittaisit itse, kun pahimmat hyppyhöyryt on päästelty? En tiedä olisiko siitä apua mutta itse huomaan, että maanantaisin ponit on touhua täynnä kuin vissypullot, jos viikonloppuna ei ole ollut leiriä tai valvennettavia ja sitten keskiviikkona ollaan jo "normivireydessä" . Vai onko tuo Tahvon loikka aina korkeus-/pituushyppy? :D

      Poista
    2. Ei se aina ole jättiloikka. Vaan ne pari hyppykertaa pitkän tauon jälkeen tai sitten parit ekat hypyt, jos on säännöllisemmin hypätty. Se olisikin hyvä, että joku kokeneempi hyppäisi ensin hyppyhöyryt pois ja jos vaikka sitten seuraavana päivänä kokeilisi jotain pikkuristikkoa.
      Olisi kyllä kiva koittaa jossain ratsastuskoulussakin hyppäämistä jollain täysautomaatilla. :) Tai ainakin sellaisella, joka loikkaa vähän pienemmin..

      Poista

Kommentoi rohkeasti