keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Lahjattomat treenaa

Näin se menee ja juurikin siitä syystä treenaan minkä ehdin. Ja vaikka kuinka treenaisi, tuntuu että minusta ei tule koskaan edes, hmmm, kohtuullista?
Ruuhkavuosiratsastaja kirjoitti blogissaan osuvasti sen, mitä ainakin minä olen miettinyt tämän tästä. Miten sattuikaan, että tänään sain oivan esimerkin tästä tunnilla.
Toiset vaan ON lahjakkaita.

Tallillamme on työharjoittelija, joka omaa erittäin hyvän perusratsastustaidon (ainakin minun silmääni), mutta estekokemus puuttuu täysin. Jos nyt ihan oikein ymmärsin, jonkun pikku hypyn maastossa on ottanut mutta ei sen enempää. Männäviikolla oli sitten koittanut esteloikkaa Sissillä, ja innostunut kovasti. Tänään tyttö oli estetunnilla mukana Ladylla, mikä ei ole tosiaan sieltä helpoimmasta päästä. Täytyy tunnustaa, että tätiä vähän jänskätti harjoittelijan puolesta. Mitenköhän tässä oikein käy. Mutta mitä vielä! Tyttö veteli menemään kuin vanha tekijä. Eikä mitään yksittäisiä, vaan vielä pientä rataa. Homma tuli kuin luonnostaan. Siinä sitten katselin menoa haavi auki ja ihan pakko oli vielä varmistaa, että oliko nyt tosiaan niin, että hyppykokemusta ei ole. Oli se.

Niin ne toiset. Täti on kade, siitä ei pääse mihinkään. Tunnustan syntini.
Itselläni ei tahdo riittää pitkäjänteisyyttä oikein mihinkään. Tämä ratsastus on ainoa, johon olen jäänyt koukkuun ja jonka eteen olen mielestäni jaksanut tehdä tosissaan töitä. Olen aina ajatellut, että kun vaan tarpeeksi treenaan ja treenaan, opin väkisinkin. Ehkä minusta tulee edes keskinkertainen ratsastaja. Ehkä tuleekin, mutta kivikkoinen se tie on, ja ihan toivottoman hidas!

Tiedän, että on typerää alkaa vertaamaan itseään toisiin ja varsinkaan kun oma perusratsastustaitoni ei ole kovinkaan kummoinen. Välillä vaan tuntuu, että mitä enemmin opin, sitä vähemmin oikeastaan osaan. Ristiriitaista, eikö? Se on sitä "tieto lisää tuskaa" -osastoa.

Nuorempana olen aina ollut "vähän hyvä" -lähes kaikessa. Koulussa pärjäsin ihan hyvin, jos vain halusin. Musiikillisesti minulla oli vähän lahjoja, myös taiteellisesti...vähän. Liikunnassa pärjäsin myös ihan mukavasti, myös matikassa ja englannissakin. Joskin nämä kaikki "taidot" ovat sittemmin unohtuneet, mutta kuitenkin. Koskaan en ollut mitenkään loistava.
Tässä ratsastuksen lajissa minulle riittäisi se "vähän hyvä" tai "melko hyvä". Ei tarvitsisi olla tosi hyvä tai super. Joskus vain tuntuu, että sen minkä minä opin vuodessa, moni muu oppii muutamassa viikossa. Hämmästellen olen seurannut nyt muutamia aikuisalkeisryhmäläisiä. Aikuisia jotka ovat aloittaneet homman "nollasta". Jo muutaman tunnin jälkeen he kipuavat sellaisten hevosten ja ponien selkään rohkeasti, joilla itse en juurikaan uskaltanut ratsastaa ensimmäisen ratsastusvuoteni aikana. Ulospäin ei näy minkäänlaista jännittämistä, ei etukyyryä laukassa, ja laukat nousee niillä vähän hankalammillakin. Enään en voi käyttää "aloitin aikuisena" - korttia. Kaiken lisäksi en aloitanut edes ihan nolla tilanteesta.

Aloittaessani harrastuksen, en kuvitellut siitä tulevan näin tavoitteellista. Mutta kun näin tarkemin ajattelen, en ole yksinkertisesti "keventelijä" -tyyppiä. Tarvitsen mittarin. Tai jotain. Minun tarvitsee edistyä. En halua junnata samalla tasolla hamaan tappiin asti. Toistaa samoja virheitä vuodesta toiseen. Ehkä juuri siksi en ole maasto fani. Siellä ei opetella vaan "humputellaan" ja lisäksi se on minusta vähän pelottavaakin. Olipa yllätys :)

Kadehdin puskaratsastajia. Ratsastelua vain sen takia että se on kivaa, ilman sen kummempia tavoitteita tai edistymisen tarpeita.
Minustakin ratsastus on kivaa. En juurikaan koskaan jätä tuntia väliin, koska se seuraavahan voi olla juuri se, jossa opin jonkinun uuden asian, saan ahaa -elämyksen, tai vaikka edistyn huimasti.
Eihän sitä koskaan voi etukäteen tietää?

Että josko edes hippusen saisin sitä lahjakkuutta jostan.
Kiitos.

Tätiratsastaja

8 kommenttia:

  1. "Hämmästellen olen seurannut nyt muutamia aikuisalkeisryhmäläisiä. Aikuisia jotka ovat aloittaneet homman "nollasta". Jo muutaman tunnin jälkeen he kipuavat sellaisten hevosten ja ponien selkään rohkeasti, joilla itse en juurikaan uskaltanut ratsastaa ensimmäisen ratsastusvuoteni aikana. Ulospäin ei näy minkäänlaista jännittämistä, ei etukyyryä laukassa, ja laukat nousee niillä vähän hankalammillakin."

    Vastasit itse omaan ihmettelyysi. Ratsastaessa istuntaa tai taitoja tärkeämpi asia on omat aivot. Nämä ihmiset, jotka tekevät, eivät ihmettele että mitä jos jotain sattuu, mitä jos se lähtee, en mä kuitenkaan osaa. Omalla asenteella on ihan valtava vaikutus tekemiseen, koska hevonen tuntee pienimmänkin jännityksen ja epävarmuuden. Kun hevonen jännittyy, jännityt itse entistä enemmän ja noidankehä on valmis. Aloittelija ei välttämättä edes tajua kaikkia riskejä ennenkuin todella sattuu, ja koska kehitys on ollut nousujohteista tähän asti eikä takapakkeja ole ehtinyt tulla. Mäkin olin ihan hitosti parempi ratsastaja sillon kun Perrassa ratsastin seitsemän ponia viikonlopussa ja kisasin Kakka-Maarialla koulua helpossa beessä. Mä olin sillon se apina joka kiipes kaikkien selkään ja ihan tahdonvoimalla sain kaikki kulkemaan. Nykyään keskityn ehkä liikaa siihen että mitä en osaa ja kuinka sekin asia meni viimeksi huonosti. Ylianalyyttisuus on ehkä kaikista suurin ratsastajan virheistä, ja se asentomuutos tapahtuu pään sisällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo jännitys on kyllä itselläni ollut aina se ongelma. Ja tosiaan, en ole tullutkaan ajatelleeksi, että kaikille ei ole vielä sattunut niitä äksidentteja, mitä nyt tässä harrastuksessa tulee väkisinkin ennemmin tai myöhemmin vastaan. Ja tuo ylianalyyttisuus.... Se on lähes toinen nimeni!

      Poista
  2. Voi eeeei, miten samoja ajatuksia kuin mulla! Ei oo tottakaan. Otse juuri mietin tässä jokunen aika sitten, että tuntuu että koko ajan osaa vain vähemmän ja vähemmän. En tiedä johtuuko se siitä, että mitä enemmän oppii, sitä paremmin tajuaa miten vähän osaa vai miten sitä takapakkia nyt jatkuvasti tulee..

    Itsellekin riittäisi, että ratsastustaidot olisi jossakin "kohtalaisessa". Nyt taitaa olla menossa "välttävä" näillä kouluarvosanoilla arvosteltuna. :D Oi voi. Mutta mieti miten kova homma me tehdään? Lahjakkaat saa "kaiken ilmaiseksi" ja me aherretaan, puurretaan tuskanhiki otsalla eikä päästä edes lähellekään sitä mitä joillakin on luonnostaan.

    Ratsastus on kyllä ainoa laji jossa itsellä on jaksanut määrätietoisesti treenata, vaikka usein on se olo, ettei tästä tule mitään. Nyt on pitkän aikaa treenattu henkistä puolta kyllä, joten en ole missään "tempuissa" kehittynyt pitkään aikaan..

    Voi kun joku kertoisi mihin asti itse joskus pääsee. Että kannattaako kaikki työ, vaiva ja raha vai pitäiskö harrastaa vaikka moukarinheittoa? :)

    Jospa meidän pitäisiki ajatella, että "tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka". Ehkä pitäisi keksiä miten treenaamisesta löytyisi enemmän positiivisia fiiliksiä kuin niitä negatiivisia ja sitä "en osaa"-fiilistä. Ei oltaisi niin armottomia meidän tässä "lahjattomien"-kerhossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo henkinen puoli se tässä hommassa kait onkin itselläni se kompastuskivi. Yhtenä päivänä luulee tajunneensa jotain mullistavaa, ja toisena päivänä ei ymmärrä taas mistään mitään ;)

      Poista
  3. "Välillä vaan tuntuu, että mitä enemmin opin, sitä vähemmin oikeastaan osaan."
    Näinhän se juuri menee, ja varmaan tavallaan kuuluukin mennä. Mitä enemmän teet ja opit ja imuroit tietoa, sitä vähemmän käsität oikeasti osaavasi. Tietynlainen nöyryys kuuluu hevosteluun ja ratsastukseen. Tapaamiani hyviä ja uskomattoman hyviä ratsastajia ja hevosenkäsittelijöitä yhdistää yksi asia: he eivät itse pidä itseään kummoisina ratsastajina ja ovat aina sitä mieltä, että aina, siis ihan aina, voit oppia lisää :) Se on pelin henki.

    Samoin ajatuksin ja turhautumisin. Tsemppiä!

    P.S. Sulla on kiva blogi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tässä hommassa ei tosiaan tule ikinä "valmiiksi", se on selvä.

      Poista
  4. Löysinpä tämän ihan sattumalta toisen blogin kautta. Ja kivasti kirjoitat. Samoja aatoksia ja ihan tuoreina. Että ottaa päähän kun samat virheet toistuvat ja yrität korjata valmentajan kanssa ja ilman. Sama lopputulos kuitenkin vähän ajan päästä. Ei mitään oo tapahtunut, miksi ne jalat heiluu, miksi sitä istuu kuin tuolissa. Mutta tähän on muuten hyvä vastaus, matkaratsastus. Siellä saan ihan istua luvan kanssa nojatuolissa, jos ratsastaisin aavikolla. :D Suomessa taitaa maastot olla niin vaihtelevat, että koko matkaa ei voi vain nautiskella. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa, että eksyit blogiini! Siinä matkaratsastuksessa lienee satulakin ihan erilainen? (Näen silmissäni selkänojallisen nojatuolin, ei taida ihan sellanen kuitenkaan olla ;) )

      Poista

Kommentoi rohkeasti