Nyt leijutaan!

Keskiviikkona kävin ratsastelemassa Riksen kanssa itsenäisesti kentällä ennen tunteja. Hetken harkitsin koulusatulan laittamista, mutta päädyin kuitenkin Riksen omaan satulaan. 

Kentällä köpsyteltiin pitkät alkukäynnit ja ravailtiin. Tarkoitus oli saada vain polle rennoksi. Riksellähän on vanhaa vaivaa ja alussa aina jäykkyyttä, joten hyvät alkulämmittelyt on tarpeen. Jalustimet tuntuivat vähän lyhyiltä, mutta tammalla on vähän korkea ravi joten päätin jatkaa niillä. Olisi pitänyt vaan pidentää, jotenkin olisin päässyt paremmin hevosen "ympärille".

Vanha Pärre poni seuraili touhujamme kentän sivulla. Pärre vaeltelee pihalla vapaana silloin kun ei ole tunteja. Mamma loukkasi jalkansa laitumella ja joutuu nyt sitten pysyttelemään tallin alueella. Siellä hän viipottaa menemään pitkin pihoja, välillä käy tallissa, omassa karsinassa oleilemassa ja taas menee ulos.

Jossain vaiheessa huomaan että Pärre tulee tomeran päättäväisesti kentälle. En yleensä laita lankaa kiinni joten "portti" oli siis auki. Pärre tallustelee siinä hetken aikaa ees taas ja seurailee minun ja Riksen puuhia, sitten alkaa seuraamaan. Mennään Riksen kanssa kentällä omia kuvioita, ympyröitä, kahdeksikkoa, kiemuroita ja sen sellasia, uralla ei juuri käydäkkään. Pärre seuraa touhussaan. Välillä vähän oikoo kun kaarretaan "pimeälle puolelle". Pärrellähän ei ole kuin yksi silmä. Siellä me mennään peräsin kuin possujuna. Joskus oli puhetta, että 33 v ponimamma osaa helpon C:n kouluohjelman ulkoa. Luulen, että jos ois alettu kyseistä ohjelmaa vetämään, niin Pärre olisi hoitanut homman itsenäisesti perässä. On se vaan kertakaikkisen mainio poni!

Jossain vaiheessa tallia lähestyi kolme traktoria heinäkuormien kanssa. Ponitallillahan säilytetään kuivaheinää maneesin toisessa päädyssä ja maneesiin kuljetaan kentän poikki. Rikse on aika rohkea ja en ollut huolissani, vaan menin kentän kulmaan odottamaan että traktorit kuormineen päristelee ohi maneesiin. Pärre tuli myös siihen seisoskelemaan ja pällistelemään koneita. Hetken tuumittuaan kipstti pois kentältä ja lopulta talliin varmuuden vuoksi turvaan.

Yksi traktori odotteli pitkän aikaa kentällä. Rikse ei ollut millänsäkään, jatkettiin ratsastelua. Laukat onnistuivat yllättävän mukavasti. Alussa tuli pari ihan kohtuullisen rentoa nostoa. Vasemmankin sain nousemaan. Lopussa tamma alkoi kuitenkin vähän kuumumaan. Sain kuitenkin pienen pätkän istuttua melko rennosti kyydissä. Ihan pikku pätkä, mutta jotain sekin. Olin tyytyväinen. Selkeää edistystä kuitenkin.

Perjantaina sitten arposin, mennäkkö ratsastamaan vai ei. Päätin kuitenkin mennä ja Riksellä taas. Nytpä laitoin oikein koulusatulan. Ja kyllä kannatti. Ihan eritavalla pääsin hevosen ympärille ja asentokin oli selkeästi parempi. Täytyypä jatkossa alkaa käyttämään koulusatulaa, mahdollisuuksien mukaan.

Tallissa kyselin Satulta, tohtisinkohan käydä Riksen kanssa maastossa pikku pätkän, ihan vain lähinnä käyntiä. Minähän en ole mikään maastofani. Tai siis ainakaan ryhmämaastot ei ole minun juttu. Haaveilen siitä että saisin maastoilla hevosen kanssa ihan kahdestaan, omaan tahtiini. Ponitallin hevoset ovat kuitenkin niin laumasieluja, että jännittyvät melkoisesti yksin ollessaan, ja siitä maastosta ei oikein nauti hevonen, eikä ratsastaja. Olen koittanut. Kerran Pallerolla ja kerran Moppella. Niin tasaisen lunki Pallero muuttui kyllä melkoisesti maastossa. Ei se nyt mahdoton ollut, mutta sellainen jännittynyt kiirehtijä ja vähän jopa säikky. Ei ollenkaan tyypillistä Palleroa.

Moppe ei meinannut suostua edes pihasta pois. Tikutti menemään kuin poni ja jatkuvasti yritti tehdä u-käännöstä kotiin. Lopulta teki topin yhden sillan kohdalla. Jätin homman sikseen, olkoon. 

Nyt kuitenkin ajattelin koittaa Riksellä ihan pientä pätkää. Vähän tunnustella. Rikse on tallin yksi kuumimmista hevosista (ainakin tädin mielestä), ja minä olin mokoman kanssa lähdössä maastoon, hehheh! Pitkää lenkkiä ei tehty. Olen nähnyt kuinka Rikse ei meinaa pysyä nahoissaan, niissä kohdissa missä on tapana ollut laukata. Muuttuu todella vahvaksi, laukkaa ja steppaa paikallaan ja poikittain. Päätin mennä pikku lenkin pelkässä käynnissä ja pysyin poissa niillä pätkillä joissa on ollut tapana laukata. 

Ja ai että minä nautin! Siellä me Riksen kanssa köpsöteltiin hiekkatietä vailla huolen häivää! Rikse on rohkea ja eikä haikaillut yhtään kaverien perään. Mopoautokin päristeli vastaan eikä mitään ongelmaa. Toki ponitallin hevoset ja ponit ovat liikennevarmoja, mutta aina tilanne on toinen kun ei ole kaverita mukana. Muutama askel tohdittiin ottaa raviakin. Vaikka lenkki ei ollut pitkä, oli se mukavaa ja rentouttavaa. 

Niin että täti löysi itselleen "maastomopon" - tallin kuumakallen. Heti tilaisuuden tullen, teemme saman uudestaan, ehdottomasti!

Tämän "alkulämmittelyn" jälkeen mentiin kentälle. Riksestä kuoriutukin lähestulkoon laiskahko hevonen. Ravi oli löysää löpsyttelyä joka melkein putosi käynnille. Tässä kohtaa se on vain positiivista. Hevonen oli rento. Ei merkkiäkään siitä pinkeästä pollesta joka alkuun kulkee pää ylhäällä jännittyneenä, niin ettei tohdi kunnolla edes ohjia käsiin kerätä. 

Tehtiin ihan perusasiaa, kiemuroita, tavuttelua, sisälle ja ulos, siirtymisiä. Ei sen kummempaa. Toki tamma siitä heti reipastui kun pyydettiin. Riksehän ei millään muotoa ole laiska. Mutta siihen verrattuna mitä yleensä on, tuntui melkein laiskalta. 

Sittenpä taas se iänikuinen laukka. Aloitin oikealle, kun se on Rikselle helpompi. Mentiin suurella ympyrällä. Koitin olla roikkumatta sisäohjassa ja mietin täsmällisiä apuja. Ja sitten nosto. Tehtiin pari kierosta ympyrällä ja arvatkaa mitä! Ihan rennon letkeää laukkaa! Riksellä oli nenu rennosti alhaalla ja vauhti oli ihan "normaali". Ei syöksytty, ei kiihdytetty, ei kiirehditty. Ja sitten kiinni ja raville. Ihan tuosta noin vaan! Olin aivan puulla päähän lyöty! Mitä ihmettä?? Tätä en osannut odottaa.

Sitten uusi nosto. Etukäteen jo päätin, että jos nyt onnistuu yhtä hyvin, niin koitan jo lyhentää. Ja taas lähti letkeän rennosti, koitin vain isua ja myötäillä mukana, ilman että jäisin sisäohjaan roikkumaan. Puoli kierrosta normi laukkaa ja puoli kierrosta lyhensin, ja sehän lyheni! Taas puoli kierrosta annoin laukata vapaammin ja puolikas ympyrä lyhentäen. Onnistui! 

Nauroin ääneen. Kukaan ei ollut näkemässä, onneksi (tai oikeastaan harmiksi). 

Vielä kerran nosto ja silloin jo yritettiin vähän kiihdyttää mutta nätisti antoi kiinni ja himmasi.

Vasempaan nostin vielä paristi. Siinä ainoastaan katsoin että nousi vasen ja niin me mentiin. Koitin vain myötäillä Riksen isoa laukkaa ja ei se nyt ihan täydellisesti vielä onnistunut mutta herranpieksut, hurjasti paremmin kuin ennen! Minä laukkasin, en vain matkustanut! Leijuin pilvissä! Ajatelkaa, näin pienistä asioista sitä voi melkeen itkeä ja nauraa yhtäaikaa. 

Harmitti että Satu ei ollut näkemässä. Mahtaako moinen onnistua enään ikinä kuuna päivänä? Oliko tämä nyt sattuman kauppaa vai uskaltaako tässä ajatella, että yhteinen sävel saattaa sittenkin löytyä? Nyt kesällähän Rikse saa liikuntaa enemmin ja maastoköpöttely sekä koulusatula teki varmaan oman asiansa. 

Voi olla, että kuvittelen vain, mutta jotenkin Riksekin tuntui jotenkin tyytyväiseltä. Kentällä jo hörähti pari kertaa (tai sitten se ryki tai yski, mutta haluan ajatella sen hörähdyksenä, kun kuullosti ihan siltä). Karsinassa painoi pään olkapäälle (tässäkin kohtaa saattoi oikeasti hamuta ruokakuppia, mutta ei kai sitä lasketa, eihän?) tosin vähän närkästyi, kun menin kajoamaan herkkää hipipää märällä sienellä. Rikse ei oikein siedä edes harjausta. No, antaa toki harjata mutta ei nauti siitä ja harmistuu.

Sen verran täpinöissäni olin, että pakkohan se oli Sadulle soittaa, hehkuttaa onnistumista ja toivoa tiistain tunnille Rikseä. Tähänastihan olen muutamaa poikkeusta lukuunottamatta harjoitellut Riksellä lähinnä itsenäisesti. Tuntuu, että tuntityöskentelyyn olisi vaikea osallistua, kun tavoitteena on on ollut vain rento hevonen, ilman mitään ihmeellisempiä kuvioita. 

Löytyikö meille se punainen lanka vai oliko tämä sattuman kauppaa? Se jää nähtäväksi. 

Olen siis jälleen kerran rakastunut tähän hevoseen, niin kuin aina. Tädin haasteheppa, jota en usko(nut) koskaan oppivani ratsastamaan. En osaa sitä vieläkään, mutta selkeästi edistystä on tullut. Uskon siihen varovasti toistaiseksi, kunnes putoan taas maan pinnalle (toivottavasti en kuitenkaan sananmukaisesti). Mutta nyt leijutaan.

Maanantaina mennään kuitenkin ensin ilman satulaa. Siihen en sentään Rikseä pyytänyt.

Minä jatkan leijumista, heip!