sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

KUINKA MINUSTA TULI TÄTIRATSASTAJA OSA I  

Joskus ala-aste ikäisenä kävin alkeiskurssin. Saattaa olla että jonkinlaisen jatkokurssinkin kävin, suoraan sanoen en muista. Mielestäni kuitenkin olen ratsastuskoulussa laukannut yhden ainoan kerran. Siihen maailman aikaan ei juuri ollut maneeseja, joten tunnit ratsastettiin talvellakin kentällä. Paljoa en muista noista tunneista. Ratsastin aina hevosella. En muista oliko kyseisessä tallissa edes juurikaan poneja. Hevonen oli aina valmiina odottamassa kentällä varusteineen ja sinne se myös jätettiin tunnin jälkeen, seuraavalle ratsastajalle. En tainnut ikinä edes päästä tallin, saatikka harjaamaan hevosia tai varustamaan. Hevosilla taisi olla omat hoitajat jotka olivat todennäköisesti maamme silloista presidenttiäkin korkea-arvoisempia, ainakin minun silmissäni. tunneista muistan, että jonossa mentiin ja ohjeita saatiin yleisellä tasolla. Yleensä ymmärsin mitä pitää tehdä, mutta ei oikein selvinnyt että miksi. Lapsena sitä ei oikein kehdannut kyselläkään...

Heppailut jäivät, kunnes joskus kahdeksantoista korvilla kävin eräällä yksityistallilla vähän ratsastelemassa. Käyntiä ja ravia mentiin, askeltakaan en tainnut laukkaa ottaa, muuta kuin maastossa. Sielläkin sitten sattui ja tapahtui, mutta siitä myöhemmin lisää. (nyt vuonna 2020 lopulla huomaan että en ole vieläkään kirjoittanut sitä tarinaa blogiini.Tästä pitääkin joskus kirjoittaa)

Kului taas vuosia ja ystäväni kanssa oli usein puhetta, että lähdetäänpä joskus koittamaan ratsastusta, mutta se jäi sitten jutun asteelle... Kunnes sitten muutin nykyiseen talooni Lintilään, jonka lähistöllä sijaitsee leireihin erikoistunut ratsastuskoulu, Perniön Ponitalli. Tallin hevoset ja ponit laidunsivat välillä taloani vastapäätä ja leiriläiset ratsastelivat usein taloni ohi maastolenkeillä. Aina ihailin varsinkin sitä mustaa friisiläistä, mikä näytti niin ylväältä. Haaveilin, että ehkä minäkin joskus vielä.... (Lisäys vuonna 2020: rakas Moppe friisi jouduttiin lopettamaan 2019

Koitti kesäloma ja taas olin ihaillut poneja ja hevosia, ja silloin päätin, että nyt tai ei koskaan! Soitin tallille ja kerroin, että haluaisin tulla koittamaan. Pohjustelin, että taluttaa minua ei varmaankaan rauhallisella hevosella tarvitse, mutta juuri muuta en sitten osaakaan. Tunti järjestyikin sitten jo seuraavaksi päiväksi. En meinannut pysyä nahoissani!

Kyllä mua jännitti! Ratsuksi sain ponin. Siis ponin!? En ollut eläessäni ratsastanut ponilla. Mielessäni yhdistin ponin shettikseen että mitä hittoa! No, tämä oli suurikokoinen joten vastasi pientä hevosta. Ja heti ekalla tunnilla ratsastelin kaikki askellajit!  Ponin kutsumanimi oon Vaavi, virallinen nimi Perran Dancing Devil. Tunnin jälkeen tunne oli mahtava ja siltä tieltä ei sitten ollutkaan paluuta moneen vuoteen.
(lisäys vuonna 2020: rakas Vaavi, opetusmestari jouduttiin lopettamaan 2020 syksyllä)

Seuraavalle tunnille piti päästä pian, ja parin päivän päästä kipusinkin mustan friisiläisen, Moppen selkään. Jalat oli romuna ensimmäisestä ratsastuskerrasta ja Moppen askel oli shokki koko kropalle. En ollut eläessäni ratsastanut hevosella, jolla on näin korkea raviaskel! Jos en olisi osannut keventää, niin tässä olisin taatusti oppinut. Sieltä kun "ponnahtaa" väkisinkin ylös :). Moppe ei ole niitä pirteimpiä tapauksia, ja laukannosto ei onnistunut ollenkaan. Siitä se sisu sitten alkoi kasvaa ja pian oli päästävä ratsaille uudestaan!



Vaavi (Perran Dancing Devil)
Moppe (Foppe) kesällä 2012. Tätä kuvaa ottaessani,
vasta haaveilin ratsastuksesta



Minä ja Vaavi talvella 2012

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoi rohkeasti